...

Minä ja itkeminen ei sovita yhteen. Itken tosi harvoin. Tänään taas pitkästä aikaa. Syy oli se, että muuttomme lähestyy ja olen ollut huonoimpia matikassa.

Muuttaminen on omalla tavalla kivaa. Lyhyempi kotimatka ja kaikkea. Mutta siltikin, olen viettänyt lähes koko lapsuuteni täällä. Ja suurimman osa vielä tässä talossa. Emme edes muuta ennen elokuun puolta väliä ja silti minun pitää jo pakata huoneeni. Olen näet melkeen koko ajan poissa täältä. Kiva sitten asua laatikoitten keskellä ja ilman mitään tavaroita. Luulisi ensimmäiseksi, että kavereita tulisi ikävä, mutta ei. Niitä näkee ja aina tänne voi tulla tai ne voi tulla jonnekkin. Mutta kun tämä talo vuokrataan, tänne ei voikkaan noin vain kävellä sisään, mennä omaan huoneeseen ja nukkumaan. No kunhan olen opintoni suorittanut ostan joko tämän talon tai sitten mummolani.

Olen tottunut olemaan paras. Aina matikassa olen ollut 10-oppilas ja paras luokallani, mutta nyt olen melkein huonoin. Olen aika perfektkionisti joissain asioissa. Minun pitää olla paras matikassa. Minun on pakko voittaa tai petyn tosi paljon. Minun pitää saada piirroksestani täydellinen jos piirrän jotain, muuten pyyhin, suttaan, ruttaan ja ärsyynyn. Tämä ei silti tarkoita sitä, etten pystyisi olemaan huonompi ja masentuisin täysin. Tämä piirre ei edes näy muille ja kukaan ei varmaan ole edes huomannut sitä. Olen oppinut elämään sen kanssa ja tiedän etten ole paras. On vain hauska asettaa mahdottomia tavoitteita. Ei se loppujen lopuksi edes haittaa.

Nukkuminen voisi olla viisasta. Huomenna pitäisi matikkaa laskea, seinää maalata, kilke-infoon mennä, pakata ja koodata. Viikko on liian vähän aikaa saada univelat nukuttua. Muutakin tekemistä on. Yrittäkää itse nähdä mahdollisimman monta kaveria ja olla perheenkin kanssa viikossa.